Ikävä elämää.

Minulla on ihan hirveä ikävä uimahallia. On ikävä sitä, että oli lupa uida. Pakko uida. Ikävä sitä, että ei tarvinnut kävellä. Ikävä uimavalvojien närkästyneitä ja rumia sanoja.
On ikävä kellukkeita ja vesijuoksuvöitä. Uimalaseja. Kroolausta, perhosuintia, selkäuintia, sukeltamista. Kilpikonnakelluntaa.
Sunnuntain vesijumppahetkellä nosteltiin polvia ja itkettiin.
Illalla pystyi nukahtamaan tietäen, että kylmä sauna ei tulisi määrittelemään seuraavan päivän kulkua. On ikävä niitä ihmisiä, Sepon säälittävää nyyhkytystä ja vajoamista veden pinnan alle kerta toisensa jälkeen. Aunen kanssa vietettyjä suihkuhetkiä. Marja-Leenan musertavia haukkuja.
On vaan niin ikävä sitä piinaa.
Enkä edes hymyilemällä ja tirskumalla päässyt eroon porttikiellostani.
Ikävä elämää.

Köyhyys on ennen kaikkea noloa

Ei mulla ole tänäänkään mitään kerrottavaa. Huomenna on mun pullonkeräysvuoro ja hävettää mennä sinne, koska naapurikorttelin mummo tarjoutui helpottamaan rahatilannettani jättämällä mulle puolet sen alueesta. En mä ansaitse sellaista.

Lauantaina on metsästysseuran juhlat Jöndellä ja mut on kutsuttu sen muiden hoitojen ohella. Tuntuu hassulta, ei mua ikinä kutsuta mihinkään. Ei seurakunnan illanviettoihin, perhonsitomiskekkereihin eikä muuallekaan. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Etten juo liian vähää, ole liian vetävä Jaren mielestä tai ainakaan näytä liian köyhältä. Etten hyppäisi taas toisen sänkyyn.