Aikani kuluksi tänne kirjoittelen... Ei ole mitään sen suurempaa aihetta, mutta en myöskään voi nukkua. Mä vaan kuolen henkisesti. Yksinäisyyteen ja siihen, että olen väsynyt. Aivan liian väsynyt makaamaan Raimon alla tekemättä mitään. Tekisi mieli imuroida, mutten kehtaa vielä näin aikaisin. Mua vaan ahdistaa se, että mulla on vain Raimo. Se on niin tarrautuva. Haluan takaisin Pihtiputaalle, ihmisten luokse. Ottaa Teboilin karmista kiinni, en päästäisi enää irti. Mutta ei. En vain voi tehdä niin nyt.
Olen siivonnut jo molemmat vessatkin ja kuunnellut Leevi and the Leavingsin levyt läpi, nyt soi Neon2. Voisin kuunnella tätä Polkua tuhat kertaa putkeen kyllästymättä. "Ei polku tää vie mihinkään, nyt sen nään...". Laulu on kuin elämästäni. Ehkä se onkin syy siihen, miksi se on niin hyvä.
Syöminenkin tuntui taas jostain syystä hankalalta. Olisiko syynä Raimon oikea suora leukaluussani? Ei se ollut ennen tälläistä. Johtuuko tämä siitä, etten ole ollut täydellinen vaimo? En haluaisi heittää kaikkea taas hukkaan kun olen selvinnyt jo
tänne asti niin hyvin, mutta pelkään etten selviä yksin. Kaikki lähtevät. Lapset kotoa, hiukset päästä ja järki Raimosta. Ei elämäni voi olla samanlaista kuin television vankilasarjoissa. Pitäisikö vain olla jo yrittää unohtaa? Tyytyä osaansa, kuten mamma aina sanoi. Vai aloittaa alusta Pihtiputaalla ja palata vanhaan.
